Sakset sanoi niks naks

Villakoirakerhon syysretkellä näkyi niin siististi leikattuja villakoiria että omatuntoni alkoi jälleen kerran kolkuttamaan, kun katsoin omaa metsäläistäni. Näin ollen pyhitin sunnuntain Mimmin turkille ja vein sen heti aamulla suihkuun. Mustan veden valuessa viemäriin, mietin hetken tosissani, että voiko koirasta lähteä väriä... Suhteellisen musta se onneksi oli kuitenkin vielä suihkun jälkeenkin.

Seuraavaksi ruokapöytäni muuttui trimmauspöydäksi. Hiki valui, kun föönin säestämänä karstasin turkkia suoraksi. Niin se vain tiukka aikomus "Minähän en lopeta, ennen kuin turkki on kauttaaltaan kuiva!" unohtui jälleen kerran, kun voimat loppuivat ja paidan olisi voinut vääntää kuivaksi.

Fööni vaihtui saksiin, joilla amatöörin ottein aloin lyhentämään karvaa oikein ronskilla otteella. Välillä iski tuttu, jokakertainen epätoivo "En ikinä saa tätä leikattua loppuun, puolet jää leikkaamatta, en näe mitään, aurinko paistaa silmiin ja jos kaihtimet laittaa kiinni, palanut lamppu ei paljoa valaise..." Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikkakin konetyöt jätin myöhemmäksi. Ei jälki tasainen ole, ei sinnepäinkään mutta kyllä se taas minulle kelpaa ja sehän riittää. Ja kelpasi se myös seehveri-sedälle koirapuistossa, koska hän kysyi, että onko tuo oikein näyttelykoira, kun on niin hienona. Meinasi vähän hymyilyttää:D