Vuosi on vierähtänyt

Tänään on minun ja Mimmin ensitapaamisen vuosipäivä. Paljon on vuodessa tapahtunut ja minusta tuntuukin, kuin Mimmi olisi ollut luonani ikuisuuden. Muistan, kuinka aluksi, täysin tahtomattani, vertasin Mimmiä joka asiassa Fidoon, joka oli mielestäni (hankalasta luonteestaan huolimatta) maailman viisain koira, joka luki ajatukseni ja jonka ajatuksia minä ainakin kuvittelin pystyväni lukemaan. En todellakaan vertaa enää. Mimmi on täydellisesti täyttänyt Fidon jättiläismäiset saappaat. Se on todella hieno luonne ja kehityskelpoinen yksilö kaikin puolin enkä ole päivääkään katunut, että päätin ottaa sen.

Kovasti meillä on vielä tehtävää. Remmiräyhäämistä en ole saanut kitkettyä pois. Välillä se on lievempää, välillä joku koira jopa saattaa päästä ohi niin, ettei Mimmi sano sanaakaan mutta sitten taas seuraava vastaantulijakoira saattaa olla sille aivan ylitsepääsemätön juttu. Mielestäni Mimmi on aika kovapäinen (tarkoituksenani on viedä se tänä vuonna luonnetestiin, niin sitten nähdään kuinka väärässä tämän tulkintani kanssa olen:) ja kommunikointi sen kanssa toimii hienosti silloin, kun se ei ole juuri saanut ruokaa eli on vähän nälkäinen ja minulla on herkkuja mukana. Tällöin siltä löytyy korvat ja se käyttäytyy, kuin unelma, kunnes herkut alkavat maistumaan puulta. Mimmillä on kuin kaksi eri persoonaa ja voihan sillä vaikka ollakin mutta ei se haittaa, koska Mimmi on maailman paras tyyppi. Myös se toinen :D

Mimmi on myös aika ristiriitainen persoona; Se ei ole moksiskaan rokotuksista, verikokeista, eikä siitä, että osuin hyvästi hermoon sen kynsiä leikatessa. Makasi vain silmät kiinni, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sitä verta tuli (tokihan se näyttää pahemmalta kuin onkaan mutta kai se nyt ikävältä silti tuntuu, ainakin luulisin). Mimmin mielestä on myös ihan jees-juttu, että siskoni lapsi konttaa sen yli (tai tekee sille ihan mitä tahansa), se ei väistä vaan ottaa vastaan kaikki, mitä tuleman pitää. Mietin välillä, että tunteekohan se kipua ollenkaan. Mimmi ei ole vielä myöskään näyttänyt minulle, mitä se pelkää. Se ei pelkää isoja ääniä (ilotulitteetkin olivat aivan mahtava juttu, joita sen piti oikein parvekkeella olla katsomassa) eikä outoja tilanteita ja kaikki ihmiset ovat sille juuri saman verran kiinnostavia eli eivät kiinnosta juuri ollenkaan mutta ketään se ei myöskään arastele. Kaikista pahinta, mitä Mimmille voi (minun kokemuksen mukaan) sattua, on se, että sille laitetaan heijastinliivi (tai mantteli) tai kuonopanta. Silloin se alkaa stressissä kiertämään sohvaa tai riippuen siitä, roikkuuko kuonopannan "varmuushihnanpätkä" irrallaan niin, että se heiluu ilmassa Mimmin leuan alla ja siinä tapauksessa koko koira jäykistyy, eikä voi liikkua. Se on täysin liikuntakyvytön edellä mainitussa tilanteessa.

Yksi ikävä, suorastaan painajaismainen asia on kuitenkin jäänyt pois; Autossa räyhääminen. Yli puoli vuotta kuuntelin, kun se haukkui taukoamatta takapenkillä eikä siinä olleet kolarit ja ojaanajot kovinkaan kaukana. Käskyni ja kieltoni olivat kuin ilmaa. Mimmin ei edes tarvinut nähdä auton ikkunasta toista koiraa tai mitään muutakaan liikettä, kun se aloitti möykkäämisen ja hakkasi samalla aina päätään takaikkunaan ja mietinkin aina ajaessa, että kumpi hajoaa ensin; ikkuna vai koiran pää. Haukkumiseen siis riitti, että auto lähti liikkeelle. PET CORRECTOR! Luojalle kiitos tuosta pienestä paineilmapullosta: YKSI suihkaisu autossa, kun konsertti käynnistyi ja sen jälkeen autossa on istunut tai makoillut hiljainen, rauhallinen koira. En voi tajuta, mikä Mimmin mielestä siinä suihkauksessa oli niin epämiellyttävää, että se lopetti jo varmaan kroonisen käytöksen ja olisinkin voinut lyödä pääni (ja enemmänkin) pantiksi, että se oli turha ostos, jolla ei varmasti olisi yhtään mitään vaikutusta. Olin todellakin väärässä. Ja hyvä niin.

Jännittävä vuosi on siis takana mutta varsinkin edessä ja toivotammekin Mimmin kanssa kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2012!

Taistelu mörköjä vastaan

Heräsin pitkästä aikaa aikaisin aamulla Mimmin "piipitykseen". Ensireaktioni oli perinteisesti säikähdys, että mihin sitä sattuu ja mitä on tapahtunut mutta kyseessä olikin jälleen aamuöinen elämää suurempi taistelu Mimmi vs. kaiken maailman möröt ja demonit, joita ikinä vain voi sängyn alla asustaa. Hieman selitystä edelliseen: Mimmi nukkuu omalla patjallaan sänkyni vieressä. Välillä se liukuu tai liu'uttaa itsensä osittain sängyn alle, herää jossain vaiheessa ja menee sitten paniikkiin. Pari kertaa olen joutunut tuon uljaan taistelijan vetämään pois sängyn alta mutta tänään se loisti ja pääsi ahdingosta ihan omin voimin. Olen siitä niin kovin ylpeä:) Kaikella rakkaudella Mimmiä kohtaan; Mimmi ei taida olla sisarusparven kirkkain kynttilä:D Vai onko jollakin tarina, jolla laittaa paremmaksi?

Kuvatuksia

Kun tämä blogin päivittäminen on etenee vähän laiskanlaisesti niin päivitetään nyt edes parin kuvan verran. Sievä se on, ainakin näin puolueellisin silmin katsottuna. Onhan se laiha ja onhan se hieman kaheli urosmainen laatikkopää (olen kuullut useammin, kuin kerran, että "Tuon täytyy olla nuori uros, kun on vielä noin "energinen". :D) mutta minun silmissäni maailman hurmaavin otus.