Lenkillä

Tutkiskelimme Mimmin kanssa tänään vähän ympäristöämme, kun kävimme lenkillä.


"Hei, löysin uudet penkit meidän Toyotaan!"


"Katso! Nyt löysin meille uuden sohvan!"


"Hui! Pelottavaa ja äänekästä etten sanoisi."


"Mihin kaikki valkoinen lumi katosi? Tämäkö on se
helvetin esikartano?"

Jäällä

Kävimme Mimmin kanssa tänään meren jäällä ulkoilemassa. Ilma oli aivan loistava. Aurinko ei tosin enää paistanut (mikä oli erittäin positiivinen asia, koska makasin aamupäivän migreenin kourissa), kuten se teki aiemmin päivällä ja tästä varmaan johtui, ettei ulkoilijoita juurikaan enää ollut. Kauempana näkyi varjoliitoharrastajia ja vain muutama satunnainen hiihtelijä.

Mietiskelyä

Koirapuistossamme käy nuori amerikanstaffi. Sen tyyli leikkiä on raju. On taklauksia ja jyräämisiä ja siinä koirassa on voimaa, kuin pienessä kylässä nuoresta iästä huolimatta. Koiralla on myös tapana vaania matalana ja sitten kiihdyttää täyteen vauhtiin ja suoraan Mimmiä päin. Mietinkin, että onko tämä hyökkäysasennossa vaaniminen alkua sille, että kohta se mahdollisesti hyökkää ihan muissa, kuin leikkiaikeissa. Sen katse on luotuna Mimmiin vähän turhan intensiivisesti ja haastavasti. Näin siis ihmisen näkökulmasta katsottuna.

Olenkohan siis turhan varovainen ja neuroottinen, kun pohdin, että olisiko parempi, etten veisi enää Mimmiä koirapuistoon samaan aikaan. Mitään pahaahan ei siis ole tapahtunut ja koira on todella kiva. Ehkä tämän tyyppisten koirien maine on muokannut ajatusmaailmaani niin, että olen hieman varautunut rotua kohtaan "koirapuistokoirana", enkä nyt tiedä, onko se kovin hyvä asia. Amstaffin nopeus, ketteryys, voima ja leuat saavat kyllä kunnioitukseni mutta kun ne leuat loksahtelivat Mimmin kurkun lähettyvillä, niin tulee väkiselläkin tunne, että pitäisiköhän niitä leukoja kunnioittaa vähän kauempaa. Terve varovaisuus ei kai ole huono asia, eihän? Vai menikö tämä sittenkin neuroottisuuden puolelle... En kuitenkaan haluaisi lokeroida koiria rodun perusteella.